Elämäni eläimet – Aattu Haara

Elämäni eläimet – Aattu Haara


Elämäni eläimet. Osa 3: Raakku

October 01, 2019

Omistajan ja lemmikin suhteessa hyvin merkittävä, mutta usein huomaamatta jäävä hetki on se, kun lemmikki muuttuu ”vain lemmikistä” perheenjäseneksi. Se hetki, kun lemmikki alkaa toimia osana perheen dynamiikkaa, huomaamatta ja ilman, että kukaan käskee tai patistaa sitä tekemään jotain. Yhtäkkiä se vain osaa perheen tavat niin hyvin, että tuntuu kuin se osaisi lukea myös perheen ajatukset. 

Pipa-koiramme saavutti tuon lemmikistä perheenjäseneksi -vaiheen melko pian. Se alkoi toimia näennäisen itsenäisesti osana perhettä, vaikka tietenkin se vain oppi, miten näiden ihmis-laumajäsenten kanssa kannattaa toimia. Koska Pipa ei enää vaatinut samanlaista perään katsomista kuin aluksi, myös minulle avautui tilaisuus ottaa muita lemmikkejä. Olinhan aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista eläimistä, erityisesti sellaisista erityisistä lemmikeistä, joita muilla ei välttämättä ollut. Kyseeseen eivät siis tulleet undulaatit, hamsterit tai kilpikonnat, joita niitäkin tuttavapiirissä oli monia.

Yksi erikoisimmista lemmikeistäni oli luonteeltaan rauhallinen, vetäytyvä ja epäsosiaalinen Raakku. Se oli harmaanruskea simpukka. Nimensä se sai isältäni, harvinaisen ja suojellun lajitoverinsa mukaan. Minun simpukkani ei tietenkään ollut mikään jokihelmisimpukka. Raakku oli aika hyvänkokoinen järvisimpukka ja se löytyi isovanhempieni kesäpaikan järven rannasta. Läträsin jotakin vesileikkejä rantavedessä ja aivan rannassa näin soikean, hyvin hioutuneen kiven. Melkein astuin sen päälle, mutta sitten onneksi katsoin sitä tarkemmin. Kiven reunasta pilkotti jotain valkoista, joka hävisi kun lähestyin sitä. Isäni avustuksella tunnistimme olion simpukaksi. 

Järvestä Raakku pääsi ensin suureen järvivedellä täytettyyn lasipurkkiin. Pohjalle laitoimme hiekkaa samaisesta järvestä, ja näin sain tutkiskella rauhassa Raakun edesottamuksia. Loman loppuessa simpukka pääsi samassa suuressa lasipurkissa mukanamme Lappiin. Pitkästä matkasta se selvisi vallan mainiosti. Suunnilleen puolivälissä sille vaihdettiin raikas vesi isäni sukulaisten luona, ja näin Päijänteen rantojen kasvatista tuli lappilainen lasipurkkisimpukka.

Kotona se sai säännöllisesti tuoreen veden suoraan joesta. Järviveteen tottuneelle simpukalle tällainen ruokavalion muutos oli varmasti yllättävää. Raakku jatkoi eloaan lasipurkissaan, sillä meille ei tullut mieleenkään hankkia akvaariota tai akvaariolaitteita. Mikä tietenkin näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut varsin aiheellista. Simpukka sai siis roikottaa suurta valkoisen limaklöntin näköistä jalkaansa päivittäin vaihtuvassa jokivedessä. Se liikkui hyvin hitaasti, itse asiassa niin hitaasti, että se vaikutti täysin liikkumattomalta. Siitä huolimatta se onnistui kaivautumaan lasipurkin pohjalla olevaan hiekkaan ja vaihtamaan asentoaan aika ajoin.

En enää muista tarkkaan, kuinka kauan Raakku oli minulla. Päivittäinen joen rannassa käynti ja veden vaihto oli tietenkin aika työlästä. Itseltäni lasipurkin kantaminen joelle saakka ja takaisin ei olisi onnistunut. Niinpä sitten yhtenä päivänä Raakun vesi jäi vaihtamatta. Ehkä isäni oli työmatkalla, tai jotakin muuta tapahtui, mutta Raakun tarpeet unohtuivat. Kun muistin simpukan jälleen ja kävin katsomassa sitä, Raakun kuori oli auki, lasipurkin vesi oli sameaa ja se haisi sanoinkuvaamattoman pahalle. Muistaakseni Raakku pääsi viimeiselle leposijalleen saman joen pohjaan, jonka vedestä se oli elämänsä loppupuolen ravintonsa ja happensa saanut.

Raakusta raakkujaan

Muutama vuosi myöhemmin lähimetsässä samoillessani löysin hylätyn variksen pojan. Se oli jo aika kookas, mutta lentää se ei vielä osannut. Kaipa jo silloin oli kiellettyä ottaa luonnonvaraista eläintä lemmikiksi, mutta itse en tietenkään moista sääntöä tuntenut, ja muutenkin napapiirin pohjoispuolen Lapissa ei kaikkia sään...