Tini oli valkoinen ja höyhenen pehmeä kissanpentu. Vaikka olin tuolloin tuskin kuuttakaan, muistan vielä elävästi sen hennon naukaisun ja sen ymmyrkäiset silmät, kun se ensimmäisenä päivänä tutki uutta kotiaan. Itselläni ei tietenkään ollut vielä tuolloin kokemusta lemmikeistä, mutta molempien vanhempieni kodeissa oli ollut koiria jo pidempään. Ehkä vanhempani ajattelivat, että kissa voisi olla sopiva ensimmäinen lemmikki.

Minä rakastin tuota valkoista pehmeää otusta koko pienen lapsen sydämestäni. Ja vaikka Tini oli täysin valkoinen, ei se ollut kuuro, kuten valkoisten kissojen tuolloin huhuttiin olevan. Öisin se kulki ulkona ja saalisti. Siihen aikaan maaseudulla, jota koko kylä oikeastaan oli, tapa oli yleinen. Kuka nyt kissaa pelkästään sisäkissana pitäisi, sehän olisi ollut kissan luonteen vastaista! Jollain näistä yöllisistä retkistään se sai tunnusmerkikseen arven nenäänsä, ehkä jossain kissojen välienselvittelyssä. 

Aamuisin Tini oli aina odottamassa oven takana, ja astuessaan sisään se kiitti vienolla naukaisulla. Se kiitti myös, kun sille annettiin ruokaa. Päivisin Tini vietti laiskaa kissanelämää sisätiloissa, eikä tuntunut pahastuvan pienen pojan ajoittain rajustakin kohtelusta. Väitän näin, sillä en muista, että se olisi raapinut minua koskaan. Varmasti sain sen kynsistä oman oikeudenmukaisen osani, mutta mitään mieleen jäänyttä kunnon raatelua ei tapahtunut. Kohtelin siis kissaa sen sietokyvyn rajoissa.

Paitsi sitten erään kerran eräänä kauniina kesäpäivänä, kuten kesäpäivät tapasivat lapsuudessa olla.

Uutena kissanomistajana halusin tietenkin oppia kaiken mahdollisen kissoista, niiden hoidosta ja tavoista. Kuulin, kuinka kissat näkevät pimeässä ja kuinka ne leikkivät ruoallaan, eli hiirillä, ennen syömistä, jotta hiiren liha olisi mahdollisimman mureaa. Jutut upposivat janoiseen lapsen mieleeni kuin vesipisarat kuivaan hiekkaan. Erityisen kiinnostuksen mielessäni herätti tieto siitä, että kissat putoavat aina jaloilleen. (Seikka, joka tuntuu kiinnostavan lapsia yhä edelleen.) Miten se oikein on mahdollista, mietin ja katsoin kissaani tutkivasti.

Pieni kokeellinen tiedemies sisälläni ei saanut rauhaa, vaan päätti testata asian. Itse asuimme yksikerroksisessa talossa, jossa koejärjestelyt olisivat olleet aivan liian työläitä. Tämä tiedemies kun oli siis hädin tuskin kuusivuotias. Onnekseni naapurissamme asui pari minua vuoden kaksi vanhempaa tyttöä, Satu ja Susanna, jotka olivat enemmän kuin mielissään voidessaan auttaa minua tämän teorian kokeellisessa todistamisessa. Satu asui talossa, jossa oli korkea kellarikerros ja ulko-ovelle vei noin puolentoista metrin korkuiset portaat. Portaiden toisella puolen oli pensaita ja toisella puolella, talon sivulla, hiekka-alue. Myöhemmin Satun perhe piti ympärivuorokautisesti tällä hiekka-alueella pystykorvaa, joka räksytyksellään häiritsi öitämme vuosikausia. Mutta se on jo toisen tarinan aihe.

Kokeelle varattu päivä valkeni kirkkaana. Tietenkin koko yö oli ollut kirkas, sillä asuimme Lapissa, jossa kesäisin aurinko ei laske. Ja tuskinpa aika ajatuksesta toteutukseen oli kuitenkaan kestänyt yön yli. Varmaankin olin vain kertonut ajatukseni tytöille, ja heidän kannustuksestaan käynyt hakemassa kissan kotoa koepaikalle. Satu ja minä kiipesimme portaiden päälle kissa sylissäni ja Susannan tehtäväksi jäi vartioida suunniteltua laskeutumispaikkaa. Yletyin juuri nostamaan kissan portaiden umpikaiteen yläpuolelle. Pidin Tiniä käsissäni, käänsin sen ylösalaisin ja pudotin sitten selkä alaspäin kohti alhaalla odottavaa hiekkaa ja Susannaa.

Tilanteen tarkkailu ja kokeen tulosten analysointi eivät täysin onnistuneet.