Elämäni eläimet – Aattu Haara

Elämäni eläimet – Aattu Haara


Elämäni eläimet. Osa 6: Sera

December 20, 2019

Ensimmäisen oman, aivan itse valitsemani koiran Nitan kuolema oli kova isku. Vaikutus oli suurempi, kuin mitä olin osannut edes ajatella. Elämäämme tuli reikä, eikä kotimme tuntunut enää samalta. Vaikka olimme asuneet uudessa kodissamme vasta puolisen vuotta, Nita oli jo ehtinyt tulla osaksi uusia käytäntöjä ja tapoja. Päivittäiset rutiinit olivat jo ehtineet vakiintua. Aamulenkki, iltalenkki, ruokailu ja iltapisut olivat kaikki paikoillaan. Rutiinit olivat jopa niin vahvoja, että Nitan sielu tuntui jäävän vielä asumaan kanssamme.

Kevään ajan aina aamuisin herättyäni tunsin Nitan tulevan tervehtimään minua ja päivän mittaan se tuntui kulkevan jalkojeni vierestä, vain vähän koskettaen. Töistä tullessani tunsin, kuinka se oli minua vastassa eteisessä, venytellen ja töpöhäntäänsä innokkaasti vispaten. Vähitellen kevään kääntyessä kesään, ja ikävän ja kaipuun helpottaessa myös Nitan sielu tuntui lähtevän maallisen tomumajansa perään. Viimeisen sijansa Nitan tuhkat saivat tuona kesänä kesäpaikkamme järven rannasta. Kun nyt myöhemmin pulahdan uimaan tuossa samaisessa rannassa, muistan, kuinka Nita ei koskaan oppinut uimaan kunnolla. Se halusi pitää takajalkansa aina järven pohjassa ja syvemmälle mentyään seisoi lähes pystyssä ja läiskytti etutassuillaan vettä. Kuin siipiratasalus.

Nitan jälkeen koiraton kauteni kesti 8 vuotta. Minusta vain tuntui, että vielä ei ollut aika. Ja onhan se myös niin, että ilman lemmikkiä matkustelu ja muut menot ovat paljon helpompia järjestää. Tässä välissä vanhempani ehtivät ottaa jo uudet koirat, kun edellisistä aika jätti. He pysyivät tutuissa roduissa, perhoskoirassa ja terrierissä. Terrieri on samanrotuinen kuin ensimmäinen koiramme Pipa, valkoinen länsiylämaanterrieri.

Perhoskoira Ama kävi luonamme ensimmäisen kerran aivan pentuna, heti luovutuksen jälkeen. Hassu pieni koira. Se saattoi touhottaa menemään ja sitten aivan yhtäkkiä, se kaatui kyljelleen. Kun menin katsomaan lähempää, että henkikö siltä lähti, niin kuuliin vain pennu tuhinaa. Se otti torkut, ja jatkoi pian taas menoaan. Sitten se keksi, että olohuoneen mattomme onkin mainio purulelu. Se alkoi jyystää maton reunaa, ja kun huomasin sen, kielsin sitä ja annoin sille pienen luunapin sen pieneen nokkaan. Maton pureminen jäi siihen, mutta luunapilla oli myös muita vaikutuksia. Tuon luunapin jälkeen suhteemme ei enää koskaan palautunut ennalleen. Ama nimittäin otti minut aivan erityiseen paikkaan sydämessään. Vaikka tapaamme enää vain pari kertaa vuodessa, on se aina aivan pakahtumaisillaan minut nähdessään, seuraa minua joka paikkaan ja muutenkin käyttäytyy kuin minun koirani, vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkin. Ama on muuten myös tämän Elämäni eläimet -tarinan tunnistekuvassa.

Sitten, vuosien jälkeen, alkoi taas tuntua, että olisin valmis ottamaan uuden koiran. Dobermannia en enää kuitenkaan halunnut. Minusta ne vinkuivat liikaa. Halusin myös sellaisen koiran, joka olisi mielellään ulkona myös kylmällä ilmalla, ja joka osaisi toimia itsenäisesti. Koko ja väritys puolestaan saivat olla samoja, kuin dobberilla.

Tutkin koirakirjoja samaan tapaan kuin ensimmäistä omaa koiraa harkitessa, ja löysin ranskalaisen paimenkoiran, beauceronin. Luonnekuvaus ja ulkonäkö osuivat kohdilleen omien ajatusteni kanssa. Paimenkoiraa en ensisijaisesti ollut hakemassa, mutta kun tutustuin rotuun tarkemmin, vaikutti se juuri oikealta minulle. Puhuin löytämästäni rodusta kavereideni kanssa, ja kas, he tunsivat omista harrastuksistaan tämän rodun koiria ja omistajia. Ja näin päädyin ensimmäisiin pelastuskoiratreeneihini. Tapaamiseni näiden koirien kanssa vahvisti sen tunteen, että tässä on minun rotuni. Ihastuin koiriin välittömästi. Lisäksi kuulin, että koirien kasvattaja asuu melkein naapurissamme, ja niinpä sitten kasvattajan luona käynnin jälkeen minulla oli varaus seuraavaan pentueeseen.