Elämäni eläimet – Aattu Haara

Elämäni eläimet – Aattu Haara


Elämäni eläimet. Osa 2: Pipa

September 04, 2019

Silloin kun Tini muutti maaseudulle elämään puolivillin kissan elämää minulla alkoi lemmikitön kausi. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Uudet ekaluokkalaiset, minä mukaanluettuna, oli loppukeväällä kutsuttu tutustumiskäynnille kouluun, ja loppukesä meni kissaa kaivatessa ja koulun alkua odotellessa. Syksyllä sitten astuin koulutielle.

Eritysesti äitini oli halunnut koiraa jo pidemmän aikaa. Hän oli osa-aikatyössä, ja kun minusta ei enää ollut seuraa aamuisin, äitini löysi jostain lehti-ilmoituksesta sopivan luovutusikään tulleen pentueen lähikaupungista, jonne oli siis lappilaiseen malliin muutama sata kilometriä. Isä innostui ajatuksesta, ja minäkin näin itseni heti koiranomistajana. Pian olimmekin autossa ja matkalla kasvattajan luo pentua noutamaan.

Kasvattaja asui useampikerroksisessa omakotitalossa kaupungin laidalla. Pihalla oli koira-aitauksia ja niissä useita äänekkäästi haukkuvia valkoisia koiria. En varmaan vielä silloin erottanut eri rotuja toisistaan, mutta nämä valkoiset koirat olivat valkoisia länsiylämaan terriereitä. Kasvattaja tuli meitä ovelle vastaan pentujen emän kanssa. Muistan hyvin, kuinka sisään astuttuani oudoksuin asunnon epäsiisteyttä ja hajua. Sisällä oli suorastaan likaista. Nyttemmin, usean koiran kokemuksella, en enää ihmettele tuolloin saamaani vaikutelmaa.

Emän lisäksi sisällä oli muitakin koiria. Ne tulivat haukahdellen tervehtimään meitä ja pyörivät jaloissa riemastuneen oloisina. Pentujen emo oli rauhallisempi ja nuuski meidät kaikki hyvin tarkkaan. Ilmeisen hyväksynnän jälkeen kasvattaja vei meidät pentujen luo. Ne olivat omassa pentuhuoneessaan matalan aidan takana. Emä hyppäsi aidan yli ja katsoi meitä aivan kuin esitelläkseen, että tässä nämä minun pentuni nyt ovat. Pennut kiljahtelivat, nujakoivat ja pyörähtelivät toisten yli ja ali. Ne yrittivät kiipeillä aidan yli ja sängyn päälle, mutta vielä niillä oli enemmän tahtoa kuin taitoa. Ne hyökkäilivät housunpuntteihin ja yrittivät repiä kengännauhoja. Itse olisin vain halunnut mennä selälleni maahan ja antaa pentujen kiipeillä päälläni ja jyrsiä hiuksiani. Mutta kuten sanottu, mielestäni paikka oli likainen, joten kyykistyin vain rapsuttamaan ja silittämään noita valkoisia pehmeitä palleroita.

En muista aivan tarkkaan, mutta varmaankin joimme kahvit, kuten tapana oli, ennen kuin vanhempani valitsivat pennun. Minunkin mielipidettäni valinnasta tietenkin kysyttiin, tosin minulle nyt olisi sopinut mikä tahansa pentu. Omat kokemukseni koirista kun rajoittuivat sukulaisten pystykorviin ja siperian huskyihin. Valintamme oli pienen porsaan värinen tyttöterrieri. Kotiin päästyämme ilmeni, että valitsemallamme pennulla, joka sai nimen Pipa, oli myös muita porsasmaisia ominaisuuksia. Sen lisäksi, että vaaleanpunainen iho kuulsi hennon pentukarvan alta, piti se innostuneena juostessaan röhkivää ääntä.

Erityisesti tuosta pennunhakureissusta mieleni on jäänyt se, että pennun hinta oli 500 markkaa. Isäni maksoi koirasta setelillä, jossa oli Urho Kekkosen kuva. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon setelin lähietäisyydeltä. Seuraavaan kertaan menikin sitten vuosikymmen.

Molemmilla vanhemmillani oli kokemusta koirista ja erityisesti äidilläni koiran kouluttamisesta. Päävastuu uuden koiramme koulutuksesta lankesi sitten tietenkin hänelle. Itse vietin aikaa koiran kanssa aina kun voin. Aluksi en tajunnut yhtään, mitä koira yritti minulle viestiä, miltä siitä tuntui ja mitä sen mielessä liikkui. Saatoin käsitellä sitä ehkä liian kovakouraisesti ja se pakeni sohvan alle. Kun yritin onkia sitä sieltä pois, se ärisi minulle, joskus suoranaisesti raivoissaan. En tosin koskaan yrittänyt pudottaa sitä korkealta ja muutenkin osasin jo olla eläimen kanssa ilman suurempia vaurioita. Alun kyvyttömyyteni kommunikoida koiran kanssa muuttui sitten ajan mittaan kyvyksi lukea koiraa s...